Jäisiä suppilovahveroita

 

Pitkin syksyä on tehnyt kovasti mieli sienimetsään.

Aina on tullut lähtemiselle esteitä

tai on ollut niin kuivaa, ettei ole kannattanut mennä.

 

Viime viikonvaihteessa lopulta pääsimme tarpomaan

vuosikymmenten aikana tutuiksi tulleille apajille.

 

Yöllä oli ollut pakkasta ja suppiulovahverot olivat jäässä,

niitä oli kiva napsautella poikki.

 

Aluksi tuntui siltä, ettei sieniä löydy juuri ollenkaan,

mutta kun silmä harjaantui ja pääsimme varmoille tutuille paikoille,

alkoi suppiloita löytyä runsaasti (lievästi sanottuna).

 

 

 

Hiekkatien jälkeen pääsimme metsän uumeniin.

 

 

Näkymät muuttuivat jylhiksi.

 

 

Reitti kulki kauniiden rantojen tuntumassa.

 

Ilma oli hyytävä, tuuli suhisi kaislikossa.

 

 

 

 

Matka jatkui vaikeakulkuisten kallioiden yli.

 

 

Ja sitten alkoi näkyä suppilovahveroita.

Ensin muutama, mutta vähitellen yhä enemmän ja enemmän.

 

 

 

Tuttu eväspaikka.

 

Saalista oli kertynyt jo aika mukavasti.

 

 

Lammen heinärannat ovat kerta kerran jälkeen yhtä sykähdyttävät.

 

 

 

 

 

Sitten löytyi sammaleesta vaaleaorakas.

 

 

 

Ja hetken kuluttua oikein jättivonkaleita.

 

Haaparouskut saivat jäädä.

 

 

 

Kolmen hengen saalis. Ei huaano.

 

Kilometrin vaelluksen jälkeen irtosi tyttären äidiltään lainaamista kengistä pohja.

Mukana ei ollut kaksista korjausmateriaalia, mutta eväspussista saatiin sämpylätossu,

joka kesti kilometrien mittaiset tarpomiset soilla ja kallioilla.

 

Sitten oli vielä jäljellä tuntien perkaus ja sienien kuivattaminen.