Kaarron kuvakirjoja netissä

Pari vuotta sitten teetimme lähiomaisillemme kaksi kuvakirjaa

blogin ja kotisivun tekstien ja kuvien pohjalta.

Niistä tuli niin upeat, että skannasin sivut ja julkaisin ne kotisivullemme,

jotta myös puutarhaystävämme pääsisivät niistä nauttimaan.

Amerikkalainen ilmainen kuvapankki Photobucket,

johon sivujen kuvat oli tallennettu,

alkoi alkuvuodesta yllättäen periä kuvien linkittämisestä

399 dollarin (!!!) vuosimaksua.

Kuka hullu sellaisia lähtee maksamaan.

Niinpä nämä kuvat ja monet muutkin häipyivät kotisivultamme.

Olen viime aikoina pikkuhiljaa ladannut kuvia toiseen kuvapankkiin.

Molemmat kuvakirjat ovat nyt netissä sellaisina kuin oli aikomuskin.

En tiedä, miksi niitä sanotaan.

Ovatko nettikirjoja, digikirjoja, sähköisiä kirjoja, e-kirjoja vai mitä?

Samapa tuo.

Ensimmäisessä osassa on kuvia ja tarinoita pihan kasveista ja sadonkorjuusta.

Toinen osa on yhteenveto Kaarron ruusuista kautta aikain.

Siellä on kolmaskin, jo aikaisemmin tehty kirja,

jossa käydään läpi Kaarron vuosia alusta näihin päiviin.

Tässä linkki kuvakirjasivulle ja yksittäisiin kirjoihin

OSA 1: KUKKALOISTOA JA SADONKORJUUTA

OSA 2: RUUSUJA KEVÄÄSTÄ SYKSYYN

PUUTARHAELÄMÄÄ KAARRON RUUSUTARHASSA

Käykää katsomassa, selailemassa ja lukemassa!

Jos en olisi näin vaatimaton luonteeltani,

rupeaisin kehumaan, että ovat tosi hienoja kirjoja.

Mansen joulutorilla

Viikko sitten kävimme Tampereella

ja siellä kävellessämme jouduimme yllättäen joulutorille,

joka oli avattu muutama päivä aikaisemmin.

Tori on kauniisti koristeltu ja sopivan kokoinen.

Mutkittelevien sokkeloisten käytävien varsille oli saatu mahtumaan

monta käsityöpuotia ja muutama kahvila.

Stadilaisen on paha myöntää,

mutta siellä oli jotenkin lämpimämpi ja läheisempi tunnelma

kuin vaikkapa Tuomaan markkinoilla.

Räpsin kuvia ja kuvasin pari videonpätkää.

Yhteenvedon näet

 TÄÄLTÄ

Katso ja kuuntele

VIDEO

Suomi 100

Tähän aikaan vuodesta on tapana nostaa sotiemme veteraanien harveneva joukko jalustalle. Tänä vuonna erityisesti, kun Suomi viettää 100-vuotisjuhliaan. Kaikki kunnia heille, vaikka en kokonaan pysty saamaan mielestäni epäilyä, että ovatkohan he ihan kaikki tehneet ihan kaikkia niitä sankaritekoja, joista kerrotaan.

Appiukkoni Erkki Henrikin kohdalla ei tarvitse epäillä, mitä hän teki Suomen hyväksi. Hän antoi henkensä sodan viime päivinä 29.6.1944 taistellessaan Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Voiko ihminen antaa suuremman uhrauksen isänmaansa puolesta kuin henkensä? 

Muutama viikko sitten internetissä avattiin sotasampo.fi-portaali, joka sisältää kattavat tiedot kaikista viime sodissa kuolleista 95 000 suomalaisesta sotilaasta. Sieltä voi lukea jopa sotapäiväkirjoja. Nuori ylikersantti Erkki Henrikki kuului jalkaväkirykmentti 44:n 3. komppaniaan. Sen päiväkirjoista selviää, että komppania oli käynyt pitkään torjuntataistelua Laatokan koillisrannalla Prikin Lohkossa ja siirtynyt sieltä kesäkuun alussa Syväriin. Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 21.6.1944, asemat jouduttiin jättämään pian. Alkoi peräytyminen ylivoiman alla. Viivytystaistelua käytiin mahdollisuuksien mukaan. Venäläiset onnistuivat katkaisemaan pakotien nousemalla maihin Laatokan pohjoisrannalla Tuuloksen kohdilla. Komppanian piti peräytyä vaikeakulkuisten metsien kautta. Suuresta osasta kalustoa jouduttiin luopumaan, mm. teltoista ja pyöristä. Satoi päiväkausia ja ruoastakin oli pulaa. Viikossa oli marssittu jo lähes 200 km.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2583617

Kesäkuun 29. päivänä Vitelen kylässä väsynyt 3. komppania sai käskyn ryhtyä vastaiskuun Korkeamäessä. Hyökkäys epäonnistui pahoin. Komppanian päällikkö ja monet muutkin päällystöön kuuluvat kaatuivat. Miehistö kärsi raskaita tappioita. Kaikkien ruumiit jäivät kentälle. Heidän joukossaan oli myös Erkki Henrikki.

Omien vanhempieni lisäksi appiukkoni Erkki Henrikki on minulle Suomen sankari. Samoin hänen nuori vaimonsa, sotaleskeksi jäänyt Tyyni Kyllikki. Hän oli joutunut luopumaan kotiseudustaan Kivennavasta. Sodan jälkeen Tyyni Kyllikki aloitteli uutta elämää vieraissa olosuhteissa Hämeessä kahden pienen Ruotsista palanneen sotaorvon kanssa. Ja hän selvisi. Upea tyyppi, joka kasvatti vaikeissa olosuhteissa maailman parhaan ihmisen, vaimoni Astan.

Suomen valtiolta meni 70 vuotta aikaa, kunnes se kolme vuotta sitten ehti kiireittensä keskellä lähettää meidän perheen sotaorvolle itsenäisyyspäiväksi sotaorpotunnuksen, kunniakirjan ja kiitokset isänmaan puolesta tehdystä uhrauksesta. Sotaorvoiksi jäi yli 50 000 lasta, sotaleskiä oli 30 000.

Eliitin suhteen toimitaan ripeämmin jakamalla vuosittain runsain mitoin mitaleita. Esimerkiksi eräs hiihtämällä eduskuntaan edennyt sai Suomen Leijonan ritarikunnan ritarimerkin solkineen. Hesarin haastattelussa hän sanoi, että saamme olla onnellisia ja kiitollisia veteraaneillemme, jotka ovat omalla panoksellaan antaneet meille vapauden tehdä asioita, miten me itse haluamme. 

Olisiko hiihtäjänkin syytä edes vähän olla kiitollinen myös henkensä menettäneille rintamamiehille ja heidän läheisilleen? Eikö heidän antamillaan panoksilla ollut mitään merkitystä hänen vapauteensa?

Eivät kaikki sentään ole unohtaneet rintamasotilaita ja rintamalla kaatuneita. Tänäkin itsenäisyyspäivänä monilla sankarihaudoilla on kunniavartioita. Kunkin kaatuneen haudan kohdalle on valittu seisomaan kaatuneen ikäinen nuori ihminen. Kaatuneet olivat tosi nuoria, vasta elämänsä alussa. Tämä tahtoo unohtua, kun telkkarissa seuraa viimeisimpien veteraanien köpöttelyä. 

Isoisän olkihattu ei saanut minua laulamaan, mutta tekohymyä irvistävän hiihtäjän kuva lehdessä ja hänen veteraanijargoninsa rupesivat tympimään. Eikä hän ole ainoa lätisijä. Minulle Suomen todellisia sankareita eivät ole hiihtäjät eivätkä varsinkaan lätkäpelaajat. Eivätkä monet muutkaan nykymaailman pintaliitäjät, joita palvotaan.

Samalla Hesarin sivulla kerrottiin, että viidelle henkilölle oli myönnetty tänä vuonna korkea Suomen Leijonan komentajamerkki. Yhtä heistä hoiti 1960-luvulla päivisin anoppini Tyyni Kyllikki.  Uskon, että poika sai hyvät eväät elämälleen Kannelmäessä hiekkalaatikon laidalla.

Kunnia heille, joille kunnia kuuluu! 

Heinähattu ja Vilttitossu

Kesäkuun alkupäivinä tänä vuonna meihin otettiin yhteyttä filmiyhtiöstä.
Kertoivat haluavansa kuvata pihallamme uutta Heinähattu ja Vilttitossu -leffaa. 
Lavastaja oli nähnyt jossain vanhassa lehdessä kuvan lasikuististamme.
Hänen mielestään talomme ja pihamme sopisivat
hyvin leffan tapahtumien kuvauspaikaksi.
No, me tietysti totuttuun tapaan sönkkäsimme,
että ei me ku me halutaan elellä omissa oloissamme jne.
Lupasimme kuitenkin vielä miettiä muutaman päivän.
Sitten yllätykseksemme päädyimme siihen, että sen kun tulevat.
Mitäs tässä meillä olisi hävittävää. Eipä ollutkaan.
Kuvauspäivistä tuli meille mielenkiintoinen piristävä kokemus.

Ohjaaja Anna Dahlman avustajineen
tulikin melkein saman tien katsomaan paikkoja tarkemmin.
Oli jo kiire, sillä elokuvan Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset
kuvausten oli tarkoitus alkaa jo runsaan viikon kuluttua.
Muutaman päivän kuluttua Isompi porukka, jossa oli mukana myös leffan kuvaaja,
kävi katselemassa jo kuvauskulmia. 
Kaikki olivat kovin tyytyväisiä näkemästään ja innoissaan.

Viikko ennen juhannusta alkoi hullunmylly.
Keskiviikkoaamuna jo ennen seitsemää hyrräsi postilaatikkomme luona autoja,
joista kannettiin tavaroita pihalle, ensimmäisenä pöytiä, tuoleja ja aamiaissärpimiä.
Kohta kadulla oli pitkä letka pakettiautoja ja rekkoja ja busseja.
Järjestäjät olivat varanneet ison katualueen ja ilmoittaneet häiriöistä naapureillemme.
Monenlaista kalustoa roudattiin uskomaton määrä ympäri pihaa.  

Ihmisiäkin tuli lisää ja lisää, lopulta yli neljäkymmentä henkeä parveili pihallamme.
 Joukosta alkoi erottua tuttuja naamoja telkkarista ja monesta muusta.
Näyttelijät olivat enimmäkseen ns. Riihimäen mafiaan kuuluvaa siskonpetisakkia:
Janne Kataja, Aku Hirviniemi, Niina Lahtinen, Krisse Salminen,
Pirjo Heikkilä, Joonas Nordman, Pekka Strang, Kiti Kokkonen
ja tietenkin Heinähattu ja Vilttitossu, Emily Shipway ja Ella Kangas.
Kaikki oli puettu rooliasuihin ja meikattu kadulla seisovassa
pukeutumis- ja meikkausbussissa.

Saimme seurata kuvaamista ihan läheltä muiden joukossa.
Kaikki kohtaukset kuvattiin moneen kertaan eri kanteilta.
Joka kerran kameran käydessä autoliikenne suljettiin lähistöltämme laajalta alueelta.
Kuvauspäiviksi sattui tosi hienot säät (mikä oli viime kesänä todella harvinaista).
Silti käytettiin valtavan kokoisia shermejä,
joiden takana posottivat voimakkaat keinovalot.
Paksuja piuhoja risteili siellä täällä. Meidän proppumme eivät olisi kestäneet.
Sähkö tuli rekassa olevasta aggregaatista.
Monet otot otettiin liikkuvalla kameralla.
Sitä varten rakennettiin kiskoja tarvittaviin paikkoihin.
Ne purettiin nopeasti ja pantiin kasaan seuraavassa paikassa.
Kun touhua katseli sivusta, tuntui, että kaikki tiesivät tasan tarkkaan,
mitä piti tehdä milloinkin. Porukan henki vaikutti erittäin hyvältä.
Jälkeenpäin kuulin, että voimasanojen takia
joutuisi maksamaan tytöille sakkoa. Jotkut joutuivatkin.

Kaartomme näyttelee leffassa Alibullenin sisarusten kotia.
Ikäneidit ovat hyviä leipomaan, joten tytöt karkailevat sinne usein mutustelemaan herkkuja.
Poliisit pyydetään hakemaan heitä, mutta he jäävätkin mässäilemään
ja sitten isä ja äiti menevät perään.
Koko jengi on koossa, kun vielä pari vankikarkuriakin hiippailee lähistöllä.
Kirjassa kohtaus tapahtuu olohuoneessa, mutta leffantekijät ajattelivat siirtää sen kuistille.
 Sekin olisi ollut liian ahdas isolle joukolle ihmisiä ja kalustolle,
joten kohtaus kuvattiin alapihallamme. Sinne se sopikin hyvin.
Juuri kunnostetut vanhat pihatuolit ja pöytä olivat kuvissa edukseen.

Leffan kuvaus alkoi meillä, oli siis ensimmäinen kuvauspäivä.
Oli hassua lukea päivän lööppejä ja vilkaista sitten omalle pihalle.
Yksi tunnetuimmista näyttelijöistä oli tullut pitkän ajan kuluttua jälleen julkisuuteen.
Hänellä on uusi kampaus!!! No, niinpäs on. Hän on laihtunut!!! No, niinpäs on.
Hän tulee hyvin toimeen entisen vaimonsa kanssa!!! No, niinpäs tulee.
Elimme oikein ajan hermolla.
Kuvausten lomassa näyttelijöillä oli joutoaikaa, kun odottelivat vuoroaan.
Julkisuusrooli pettää. Kaikki olivat tavallisia ystävällisiä henkilöitä
ja rupattelivat kohteliaisuuksia talonväen kanssa.
Etenkin puutarhasta ja talosta.  Ja me mukana muina miehinä.
Yhden monitoimimiehen osakkeet nousivat huimasti.
Hänhän olikin hyvin kohtelias, fiksu, tietäväinen  ja huomaavainen seuramies.

Kun ensimmäisen päivän kuvaukset oli meillä saatu purkkiin,
koko joukko siirtyi vielä illaksi toiseen kuvauspaikkaan.
Uskomattoman vikkelästi tavarapaljous hävisi pihaltamme.
Missään ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä,
että täällä olisi ollut päivällä muita ihmisiä kuin me.
Siistiä ja siivoa sakkia toden totta.

Välipäivän jälkeen kuvaukset jatkuivat.
Sama ruljanssi, mutta tuntui, että porukkaa oli vieläkin enemmän.
Näimme yllätykseksemme, että puutarhassamme kävelivät
myös Nopolan sisarukset Sinikka ja Tiina,
jotka olivat tulleet seuraamaan kuvauksia paikan päälle.
Menimme moikkaamaan.
Ja voi miten ihanan suloisen inhimillisen lämpimiksi ihmisiksi he osoittautuivatkaan!
Juttelimme pitkään aika monista asioista kuin vanhojen tuttujen kesken
ja myöhemmin vielä muutaman kerran lisää.
Heistäkin puutarha oli uskomattoman kaunis ja he ihmettelivät,
miten olemme saaneet kaiken aikaan.
Saimme lahjaksi Heinähattu-kirjan,
johon he kirjoittivat kauniin omistuskirjoituksen.

Päivän aikana kuvattiin enimmäkseen alapihalla kohtausta,
jossa koko väki herkutteli yltäkylläisesti kakuilla, pipareilla
ja pullilla katetun pöydän ympärillä.
Edellisenä päivänä kuvattiin portaiden edustalla.
Kun viimeinenkin otos oli saatu kuvatuksi,
alkoi rakenteiden purkaminen ja kaluston kantaminen autoihin.
Näyttelijät häipyivät nopeasti viikonlopun viettoon.
Jälkien siivous kävi taas nopeasti,
eikä minkäänlaisia vaurioita tullut puutarhaan.

Olimme jo tottuneet parin päivän aikana hillittömään hyörinään ja ihmisvilinään.
Nyt olimme taas kaksin. Hiljaisuus tuntui oudolta.
Päässä pyöri kuitenkin tutun näköisiksi tulleita kasvoja ja toistuvia repliikkejä,
kaikenlaisia positiivisia asioita, joita olimme kuvausten aikana aikana kokeneet.
Ääni valmiina? Valot? Liikenne seis! Olkaa hyvä! Kitooos!
Trampoliini, trampoliini, trampoliini!

* * *

Nyt olemme nähneet jo leffankin, koska pääsimme kutsuvierasnäytökseen.
Hyvähän siitä tuli. Tennarin isossa täpötäydessä salissa kaikui lasten nauru.
Tarina on hauska. Hahmot olivat todellisen tuntuisia. Vilttitossu ylitse muiden.
Näyttelijät olivat saaneet hyvin maneerinsa riisuttua.
Se on hyvä saavutus, sillä näyttelijäjoukossa on kovin kuluneita kasvoja.

Leffan alkuun oli kirjan kuvituksen mukaan tehty animaatio.
Huomasimme että Kattilakosken naapuriin oli piirretty
meidän kodin näköinen talo lasikuisteineen.
Kaarron pihalla kuvattua osuutta on elokuvan alkupuolella kymmenisen minuuttia.
Sitten tarina ja kuvaukset siirtyvät huvilalle Jollakseen.
Loppukiitoksissa luki vielä Asta Haapalainen ja Kajo Haapalainen.
Tuntui hienolta.

Näytöksen jälkeen hämärässä ihmisvilinässä Tiina Nopola tunnisti meidät
ja tuli luoksemme juttelemaan. Hän kävi hakemassa Sinikankin mukaan.
Muistelimme kesäistä tapaamistamme puutarhassamme.
Taas liikutuin siitä lämmöstä, millä he suhtautuivat meihin.
Kyllä he todella ovat ihmisten parhaimmistoa.
Erotessamme Tiina antoi saamansa kukan Astalle.

Kauan sitten 1960-luvulla eräs työkaverini kertoi,
että heidän kotitilansa pelloilla oli kuvattu Hilja maitotyttöä.
Muistin sen, kun mietimme suostumistamme. Olemme nyt mukana jatkumossa.
Vuosikymmenten kuluttua joku saattaa saada selville,
että Heinähattua ja Vilttitossua kuvattiin silloin joskus 2010-luvulla
Puistolassa Kaarron pihalla.

* * *

Räpsin kuvia kuvausten aikana sieltä täältä.

Kerrankin pihallamme oli muutakin kuvattavaa kuin vain ruusut.

Toivottavasti pieteettisyyteni riittää kaikille kohteeksi joutuneille...

Tässä on videokuvaa kuvauksista.

* * *

14.6.2017

Päivä lähti alkuun tukevalla aamiaisella

Vankikarkurit ryömivät liiteristä kasvihuoneelle

Vankikarkurit piiloutuivat kasvihuoneeseen

Jostain ilmestyi autotallimme eteen työmaaruokala

Konstaapelit Isonapa ja Rillirousku Kattilakoskien kanssa lounaalla.
Janne Kataja, Aku Hirviniemi, Niina Lahtinen ja Joonas Nordman. 

Iki-ihanat Heinähattu ja Vilttitossu. Emily Shipway ja Ella Kangas

Tytöt eivät pelänneen yhtään vankikarkuria.

Kiti Kokkonen tuli hyvin toimeen lasten kanssa ja osoittautui innokkaaksi puutarhuriksi.

Krisse Salminen ja Joonas Nordman

Niina Lahtinen ja Joonas Nordman, Kattilakosket

Konstaapeli Rillirousku, Rva Kattilakoski ja ohjaaja Anna Dahlman

Alibullenin sisarukset Halise ja Helga

Krisse Salminen

Pirjo Heikkilä

Niina Lahtinen

Janne Kataja

Joonas Nordman

Aku Hirviniemi

  

Ensimmäisen kuvauspäivän jälkeen tekijät julkaisivat puffikuvan, jota jaettiin lehdistölle.

* * *

16.6.2017

Kolme ihanaa naista: Tiina, Asta ja Sinikka

Valaistusrakennelmat olivat massiivisia

Nopolan sisarukset aitiopaikalla seuraamassa kuvausta. Ilmeisesti Heinähatun isin seurassa.

Joo. On uusi kampaus, on laihtunut ja tulee hyvin toimeen exän kanssa.

Eivät hotkineet kaikkea loppuun.

Järjestäjät jättivät meille syömättä jääneen CutiePie Bakeryn kakun.
Oli todella herkullinen.

Ensimmäisessä trailerissa näkyi meidän talomme Alibullenin neitien takana

Trailerissa oli kuva myös liiterin takaa. Tätä ei (onneksi) näkynyt leffassa.

Traileri näkyy tästä.

* * *

16.11.2017

Tennarin kutsuvierasnäytäntö

Tainola tinkaa Katajalta, että onhan ollut rankkaa. On, on.
Niin Hirviniemelläkin. Lahtinen poseeraa vieressä.

Alibullenin hymyilevät neidot, Heikkilä ja Salminen.
Taustalla iloiset eloisat Nopolat

Sinikka ja Tiina Nopola

Tiinan Astalle antama kukka keittiön pöydällä