perjantai 28. huhtikuuta 2023

Jäähyväiset rakkaalle keijukaiselleni


Minä kuljen yksinäin
On kuollut rakastettuni
On kuollut koko kaupunki
On linnut vaienneet
Tuota naista rakastin niin
Hänen suutaan, hänen silmiään
hänen käsiään, hänen sydäntään
On suru jäänyt vain
On suru jäänyt vain
Tutuilla kaduilla
On autiota pimeää
Ei varjot enää
Yhteen jää
Ei helise soittimet
Noita katuja rakastin niin
Ja taloja niiden varsilla
Ja puita niiden reunoilla
Kun kuljin kanssasi
Kun kuljin kanssasi
Sinun unesi pitkä on
On sakea viini unien
Ja pimeys unen metsien
Et toista reunaa nää
Sinne minua houkutat
Yhä syvemmälle luoksesi
Yhä lähemmäksi luoksesi
Sen metsän uumeniin
Sen metsän uumeniin
(Asta teki sivulaudaturin gradun Marja-Leena Mikkolasta)

Rakkaan keijukaiseni elämänvoimat loppuivat tiistaiyönä Laakson sairaalassa.
Sain elää kuusi vuosikymmentä rakkaudentäyteistä onnellista elämää
maailman ihanimman ihmisen kanssa.



Tiedänhän minä, että Astaa ei enää ole olemassa. 
Hän on kuitenkin yhä täällä kaikkialla, mihin tahansa silmäni käännän. 
Puhun hänelle ja laulan iltaisin Sua vain yli kaiken mä rakastan’ ,
kuten lauloin joka ilta häntä nukuttaessani. 
Asta on erottamaton osa minua. 
Me olemme olleet yhtä koko pitkän elämämme ajan. 
Asta elää minussa niin kauan kuin minä elän. 
Sitten lähdemme täältä yhdessä pois. 
Kun aika on.


Syysyönä vuonna 2007 en olisi selvinnyt sydänpysähdyksestäni ilman Astan ripeää ja tehokasta toimintaa. Ehdin ajoissa Meikkuun, jossa pallolaajennuksella saatiin tukos avatuksi. Nämä kaikki onnen vuodet olisivat jääneet elämättä. Olin ja olen tietysti syvästi kiitollinen keijukaiselleni.
Aika pian terveyskeskuksessa omalääkärimme alkoi kiinnittää huomiota Astan muistiin. Tehtiin testejä ja käytiin Laaksossa tutkimuksissa, mutta siellä todettiin, että normaalia vanhenemista. Syksyllä 2010 selkäydinkokeessa löytyi kuitenkin jokin muutos ja lääkäri kirjoitti ylilääkärin suostumuksella diagnoosin todennäköisestä alkavasta Alzheimerin taudista, jotta voitiin aloittaa lääkitys.
Heti diagnoosin eli tuomion saatuamme avasimme ison kenkälaatikon, jossa oli yli 600 kirjettä vuosilta 1962-63. Olin silloin intissä Oulussa ja kirjoitimme ikävissämme joka päivä kirjeet toisillemme. Luimme kaikki kirjeet ääneen. Siinä meni pari kuukautta. Itkimme ja nauroimme. Se oli uskomattoman ihana aikamatka puolen vuosisadan taakse ja nuorten rakastavaisten toiveisiin, jotka toteutuivat.
Vietimme seuraavat vuodet normaalia iloista elämää. Siihen mahtui kolme aivan ihanaa Pariisin lomaa ja pitkä automatka tyttäremme kanssa ystäviemme luokse Unkariin. Kävimme myös lomalla Berliinissä ja muutaman kerran Ruotsissa. Sitten vähitellen Asta ei enää tuntenut meitä aina ja hän pyrki yhtenään lähtemään kotiinsa 40 vuotta sitten kuolleen äitinsä luokse. Monta kertaa hän onnistuikin karkaamaan ja etsimme häntä poliisien kanssa. Kerran 10 tunnin etsinnän jälkeen hänet löydettiin keskiyöllä Lahden moottoritien rampilta. Asta oli myös muuttunut aggressiiviseksi, koska hän ei tuntenut meitä.
Vaikeuksista huolimatta uskalsin keväällä 2013 lähteä hänen kanssaan vielä kerran Pariisiin. Matkasta tuli katastrofi. Asta ei perille päästyämme tuntenutkaan minua ja lähti väkisin etsimään Kajoa Pariisista. Juoksimme peräkanaa liikenteen vilinässä ja soittelin hänelle. Hän tunnisti minut puhelimessa, mutta ei tuntenut, kun ilmestyin hänen luokseen. Tätä kesti muutaman päivän, mutta sitten tilanne rauhoittui vähitellen ja loppuloma sujui hyvin. Tyttäremme olivat aivan paniikissa kotona Suomessa. Loppukesästä teimme vielä kultahäämatkan Hampuriin Ruotsin ja Tanskan kautta. Se sujui ihan hyvin.
Seuraavat pari vuotta olivat aivan hirveitä. Meillä ei nukuttu ja sain turpiini kaikilla tavoilla yötä päivää. Loppukesällä 2014 Laakson neurologi totesi, että lääkitys on maksimissaan, mitään ei ole tehtävissä. Tärkeintä on saada Astan olo tuntumaan turvalliselta.
Joskus vuonna 2015 tapahtui muutos. Aggressiot loppuivat kokonaan ja Asta tunsi meidät taas hyvin. Hän kyllä pääsi karkailemaan edelleen välillä. Asta oli kova kävelemään, tai oikeastaan juoksemaan. Kerran, kun olin tekemässä ruokaa, hän pääsi livahtamaan omille teilleen. Soitin heti poliisille. Parin tunnin kuluttua poliisi ilmoitti, että karkulainen oli löytynyt Lahdentieltä Korsosta. Sinne on meiltä tosi pitkä matka. Saimme Astalle sitten rannekkeen ja sen jälkeen hänet oli helppo löytää.
Asta oli iloinen ja puhelias. Hän ei enää muistanut menneitä, mutta hän kuunteli mielellään, kun kerroin niistä hänelle uudelleen ja uudelleen. Kun kerroin, miten löysin maailman kauneimman tytön Björkhagenin lavatansseissa elokuussa vuonna 1961, hän kysyi aina innoissaan, että olinks se mä. Asta rakasti kävelemistä ja hyppimistä. Teimme päivittäin puolen kilometrin lenkin tässä lähistöllä. Vuonna 2018 kiersimme vielä autolla Pohjanlahden ympäri, kun kävimme tervehtimässä Astan sotalapsiperheen tyttäriä.
Vuoden 2019 keväällä Astalle tuli joku heikotustauti. Hän oli viikon Malmin sairaalassa, mutta mitään syytä ei löytynyt. Hän myös kompuroi pihalla ja kaatui pahasti. Kesäkuussa aioin pitää ensimmäiset omaishoitajan vapaapäivät ja suostuin viemään Astan Pakilakotiin. Siellä hän putosi yöllä sängystä ja mursi lonkkansa. Eivät nostaneet yöksi kaidetta, vaikka pyysimme. Leikkaus onnistui ja Asta palasi entiselleen viiden viikon kuntoutusjakson jälkeen Laakson sairaalassa.
Seuraava koettelemus oli tammikuussa 2020, kun Asta sai keuhkoveritulpan. Siitäkin hän parani entiselleen hyvin nopeasti. Saimme elää omalla tavallaan onnellista elämää, josta kaikki turha oli karsittu pois. Asta tunsi meidät hyvin ja oli kiintynyt minuun ja tyttäriimme. Hän ei muistanut oikeastaan enää mitään, mutta kuunteli kiinnostuneena, kun kerroimme hänelle asioita. Astan puhe vaikeutui ja vähitellen hän menetti puhekyynsä kokonaan. Hän kuitenkin ymmärsi puhetta melko hyvin. Asta käveli edelleen mielellään päivittäisen lenkkimme ja hymykin irtosi herkästi.
Joulukuussa 2021 Asta sairasti keuhkokuumeen Malmin sairaalassa. Koronarajoitusten takia saimme käydä hyvin vähän katsomassa häntä. Hän ei oikein enää palautunut sairaudesta. Kävely ei enää sujunut ilman vahvaa tukemista. Hänellä oli kuitenkin vahvat jalat ja kädet. Asta kiipesi kainalosta tukien innoissaan aivan viimeisiin päiviin saakka portaat yläkertaan nukkumaan. Hän nukkui pitkät yöunet ja pitkät päiväunet. Syöttämiseen meni monta tuntia päivittäin. Niissä merkeissä meni vuosi 2022 ja myös vuoden 2023 alku. Pärjäsimme vaikeuksista huolimatta hyvin. Pyörätuolin kanssa pääsi hyvin liikkumaan pitkiäkin matkoja. Enimmät ajat Asta käpertyi tyytyväisenä kainaloomme. Odotimme, että ilmat paranisivat ja pääsisimme enemmän ulos.
Pääsiäispäivänä Astan kunto romahti. Vein hänet Malmin sairaalan päivystykseen. Siellä todettiin korona, mutta keuhkot olivat vielä erinomaisessa kunnossa. Palasimme kotiin hoitamaan koronaa. Alku näyttikin hyvältä, mutta päivittäin kunto vaihteli. Soitin 116117:ään, josta sanottiin, että ei tarvitse huolestua kuumeen vaihtelusta. Terkkarista sanottiin, että lääkitystä voi jatkaa parikin viikkoa.
Lauantaina 15.4.2023 Astan vointi paheni. Hän voihki. Vein hänet taas Malmin päivystykseen. Siellä todettiin keuhkokuume. Hänet siirrettiin saman tien Laakson sairaalaan koronaosastolle. Aluksi hän sai antibioottia ja paljon lisähappea. Vointi huononi ja tiistaina lääkäri kertoi, että, että toivoa ei enää ollut parantumisesta. Luin lehdestä, että kahdesta koronavariantista syntynyt yhdistelmä tarttui helposti ja se pystyi kiertämään rokotesuojan. Se on erityisen vaarallinen monisairaille vanhuksille.

Kävimme joka päivä ja ilta tyttäriemme kanssa pitämässä Astaa kädestä ja puhumassa kauniita asioita. Hän ei avannut enää silmiään. Hänelle annettiin vahvaa kipulääkitystä ja hän vaikuttikin rauhalliselta. Lääkärit sanoivat, että aistit olivat vielä tallella ja uskoimme niin. Jokainen kerta tuntui viimeiseltä kerralta, kun Astan hengitys tuntui vaikeutuvan päivä päivältä.
Sitten tiistain 25.4.3023 vastaisena yönä puhelin soi kahdelta yöllä...



Perustin tämän La Vie en Roses -blogin Astalle vuonna 2012, 
kun Asta oli jo sairastanut pari vuotta. 
Kirjoittamisen ammattilaisena hän innostui päivittämään blogia ahkerasti monta vuotta. 
Hämmästelimme blogin saamaa suosiota, sillä näyttökertoja on kertynyt 150 000! 
Vähitellen Asta alkoi tarvita apuani kirjoittamisessa 
ja moneen vuoteen hän ei ole enää pystynyt kirjoittamaan lainkaan. 
Päivityksetkin ovat harventuneet ja tämä on varmaan tämän blogin viimeisin päivitys. 
Kiitoksia kaikille lukijoille!

kajo

4 kommenttia:

  1. Kiitos kirjoituksestasi. Yhteinen taipaleenne oli pitkä ja onnea täynnä. Lohtua tuo varmasti lumoava puutarhanne, jota yhdessä rakensitte ja josta sinä nyt huolehdit ja jossa ystävänne saivat viettää muistorikkaita hetkiä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä ihanasta blogista. Tätä on ollut inspiroivaa seurata. Kiitos myös kun jaoit tarinanne. Huomasin että päivitykset harvenivat ja monesti pohdin mitä teille kuuluu.

    Toivotan sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää.
    Terveisin, Miia

    VastaaPoista
  3. Ainutkertaisen kaunis tarina valaisee meitä kaikkia ❤️ Kiitos Kajo! T.Tuulia

    VastaaPoista
  4. Kiitos asiantuntemuksestasi. Viestisi antoi arvokkaita oivalluksia, joita voin soveltaa.

    VastaaPoista