Iltapäiväkahvilla Kalkkikallion laella

 

 

Harmaana talvipäivänä lähdimme retkelle Kalkkikallion luonnonsuojelualueelle.

Sinne on meiltä vain muutaman kilometrin matka.

 

Kalkkikallio on saanut nimensä kalkkipitoisesta maasta.

Siellä on joskus ollut pieni kalkkilouhoskin.

Jylhien kallioiden kätköissä on myös luolia,

joilla on hurjat mimet: ketunluola, susiluola, pirunluola ja keittoluola.

Kalkkipitoisesta maaperästä johtuen alueen kasvisto

on monipuolinen ja mielenkiintoinen.

 

Pääsimme kävelemään huipulle asti polkuja pitkin.

Luonto oli puhdas ja siisti, toisin kuin kesäisin.

Silloin siellä on masentavan paljon lasinsiruja ja muuta - ei metsään kuuluvaa kroinaa.

Valitettavasti  kaikki vuorenkävijät eivät ole luontoihmisiä.

 

Vuoren huippu on 65 metrin korkeudella merenpinnasta.

Helsingissä ei mikään maastokohta ole niin korkealla.

Kaivoimme korkeimmalle kohdalle hankeen poteron.

Levitimme allemme peiton ja ryhdyimme

nauttimaan luonnon rauhassa hyviä eväitämme.

 

Emme nähneet koko aikana ristin sielua,

paitsi yhden ukkelin, joka käveli hangella lumikengissä.

Tunnistimme hänet Risto R:ksi (ei Räppääjä).

 

 

Kalkkikalliolle mennessä on astuttava ison kynnyksen yli. On siis mentävä landelle.

Matkan varrella oli paljon talventörröttäjiä.

Pieni polku lumisen metsän halki vie...

Huippu häämöttää.

65 metrin korkealla oleva vuorenhuippu saavutettu!

Asetumme taloksi kalliolle kukkulalle.

Kirkkaalla ilmalla tässä näkyisi stadin silhuetti. Nyt ei.

Kotikulmien taloja.

Retkelle kuuluvat aina hyvät eväät.

Kahvin kanssa kuningatarpiirakkaa.

Malmin lentokenttä.

Kallio on kuin pelottava Pontso

Ja sitten kotiinpäin. Tietysti hyppien.

Suoalue, jossa kesällä on mm. maariankämmeköitä.

 

 

Linjojen myötä takaisin kotiin.

 

Törröttäjiä taas.