Vieraita Virosta

Viron ruususeuralaiset kävivät Suomen vierailullaan tutustumassa Kaarron ruusutarhaan.

Ruususeuran Helsingin jaoston vetäjä Maila kyseli maaliskuussa, voisinko ottaa vastaan Viron ruususeuralaisia, kun he haluaisivat kesällä Suomen retkellään käydä jossain yksityisessä puutarhassa, jossa on ruusuja. Vähän kierrellen vastasin, että katsotaan ja kerroin, että puutarhamme on vielä aika retuperällä. Ruusut olivat jääneet monta vuotta täysin hoitamatta, sillä vaimoni omaishoitajana olin ollut yötä päivää täysin sidottu hänen hoitamiseensa. Rakkaani ei pystynyt enää moneen vuoteen liikkumaan, puhumaan, syömään tai peseytymään.

Kun asia alkoi kesän alussa tulla ajankohtaisemmaksi, sain kuulla, että tänne olisikin tulossa 35 ihmistä. Olin kuvitellut, että korkeintaan kymmenen. Olin aloittanut jo huhtikuussa puutarhan raivaamisen ja saanutkin paljon aikaiseksi, joten muutaman päivän miettimisen jälkeen ajattelin, että eiköhän siitä selvitä ja ilmoitin Mailalla, että tulkoot vaan. Vierailupäiväksi oli sovittu torstai 9.7.2026. 

Viikkoa ennen vierailua monet ruusut kukkivat vielä kauniisti.
Tässä Stanwell Perpetual, Ritausma ja Californica plena. 

Pitkin alkukesää puutarhassa puurtaessa totesin, että en millään ehdi (ja jaksa) tehdä kaikkea, mitä olisin halunnut, joten jätin yhä enemmän pihan nurkkia hoitamatta. Vierailua edeltävällä viikolla satoi joka päivä, joten kauniisti  kukkineet ruusut ränsistyvät. Mutta minkäs säälle voi. Seurasin tarkkaan ennusteita ja totesin, että myös torstaiksi oli luvattu reipasta sadetta. Pystytin pihalle katoksen, että edes osalle porukasta löytyisi suojaa sateelta. Torstaiaamu näyttikin siltä, että sää kirkastuisi, mutta mitä vielä. Tihkusadetta riitti koko vierailun ajaksi.

Puolita päivin pihalle alkoi valua iloisia ruusuharrastajia sadetamineissaan. Kokoonnuimme sadekatoksen luokse. Olin monistanut kaikille aanelosen, johon olin lyhyesti koonnut Googlella viroksi käännetyn tekstin, jossa oli tietoja talostamme, puutarhastamme ja asukkaista. 

Katoksen pöydällä oli näytillä myös Kaarrosta tekemäni kuvakirjat (jotka ovat myös netissä) ja kahden vuosikymmenen takaisia excel -taulukoita ruusuistamme. Niitä selatessa ihmettelin taas, miten ruusuhulluja olimme voineet olla.

Tässä viroksi jakamani teksti suomeksi:

Ruusupiha KAARTO

Tervetuloa Kaarron ruusupihalle! Tässä vähän tietoja talosta, puutarhasta ja sen asukkaista.

Kaarron talo on siirretty vuonna 1921 Karjalan kannakselta Terijoelta. Hirsihuvila purettiin siellä, kuljetettiin junalla Suomeen ja rakennettiin uudelleen Puistolassa. Paikaksi valittiin radan lähistöllä oleva entinen hiekkakuoppa metsän laidalla. Lähialueet olivat pelkkää peltoa.

Ostimme syksyllä tämän 1976 Kaarto-nimisen tilan Suutarilan kylästä. Talo ja tontti olivat täysin hunningolla, mutta ihastuimme pitsihuvilan kauniiseen lasikuistiin, joka oli säilynyt onneksi sellaisenaan, vaikka talo oli muuten vuorattu rumilla mineriittilaatoilla. Rakennus vaati alkuvuosina suuria korjauksia, joita yritimme tehdä perinteitä ja talon henkeä vaalien. Mineriittien alta pajastui talon alkuperäinen laudoitus, jonka kunnostimme. Teetimme vanhojen valokuvien mukaiset ikkunat.

Tontin pohjoislaidalle raivasimme alueen, jossa viljelimme lähinnä hyötykasveja. Laajensimme sitä vuosi vuodelta suuremmaksi. Tontilla kasvoi vanhoja omenapuita ja luumupuita, jotka tuottivat runsaasti satoa. Muutama vanhoja ruusujkin löytyi tontilta: Mustialanruusu ja juhannusruusuja pohjantähti. Kaunis pioni osoittautui Festiva Maximaksi.

Tontilla oli ollut luonnonlampi, jota ympäröivät suuret koivut. Muutama vuosi ennen muuttoamme lähistölle oli alettu rakentaa Tapulikaupungin lähiötä, jota varten pohjavettä oli laskettu ja lammikko oli kuivunut. Entiset asukkaat olivat täyttäneet sen romuilla.

Ostelimme alkuvuosina muutamia ruusuja, mutta ne eivät menestyneet. Muutos tapahtui vuosituhannen loppupuolella. Meidät valtasi totaalinen ruusuhulluus. Liityimme Ruususeuraan, jossa ystävystyimme kohtalotovereihin. Aloimme haalia ruusuja ympäri Eurooppaa, kun Suomen tarjonta ei enää riittänyt. Parhaimmillaan tai pahimmillaan meillä oli 650 eri lajiketta, joista 150 köynnösruusuja.

Ruusuhulluutta jatkui vuoteen 2010 saakka. Silloin elämämme muuttui radikaalisti, kun vaimollani Astalla todettiin Alzheimerin tauti. Ruusut saivat jäädä oman onnensa varaan, sillä omaishoitajuus vei kaiken aikani ja voimani. Ruusutarha sai vaipua prinsessa Ruususen uneen. Rakkaani menehtyi keväällä 2023. Olimme ehtineet olla naimisissa 60 vuotta. Ikävä ja suru olivat kestämättömät, eivätkä ne ole vieläkään hellittäneet.

Olen nyt parina vuonna kuitenkin alkanut raivata puutarhaa ja saanutkin paljon aikaiseksi. Rytiköistä on löytynyt paljon vanhoja jo unohtuneita aarteita, mutta monien nimet olen jo unohtanut. Ei se haittaa. Ruusu on ruusu on ruusu. Aikoinaan tein tarkkoja excel-taulukoita hankinnoistamme ja päivitin Ruusupiha KAARRON kotisivuja, mutta vaimoni sairauden aikana päivitykset jäivät tekemättä. Blogimme La Vie en Roses päivittämisen lopetin vaimoni muistokirjoitukseen. Pirjo Rautio nimesi vuonna 2005 jalostamansa Rosa Gallica 'Astan’ vaimoni nimikkoruusuksi.

Ainakin seuraavat ruusut ovat kukkineet viime päivinä: Mustialanruusu, Valamonruusu, Flammentantz, Wasagaming, Ritausma, Lykkefund, Hybrida, Madame Hardy, Martin Frobisher, Chloris, Celsiana, Zoe, Zigeunerknabe, Alba Maxima, Duchesse de Rohan, Belle Isis, Asta, Rosa rubiginosa, Pohjantähti, Rosa multiflora, Rose d’Amour, Sommerwind, Louise Bugnet, Prairie Dawn, Iitin tiltu, Olkkala, Blanche Double de Coubert, Arvensis plena, Californica plena, Stanwell perpetual, Ilo, Sointu

Kajo Haapalainen
kajo.haapalainen@gmail.com
Kotisivut: ruusupiha KAARTO
Blogi La Vie en Roses: La Vie en Roses
Puutarhakirjoja netissä: https://www.ruusupihakaarto.fi/index_tiedostot/hima/kirja/kirja.html

 

Kokoonnuttuamme katoksen luokse kerroin joitakin asioita puutarhastamme ja yksi virolaisista käänsi sanomiseni viroksi. Joku kyseli, onko minulla ollut paljon apua puutarhassa. Vastasin, että enhän minä nuori mies apua tarvitse, sillä olen vasta 83 v. Vieressä rouva tokaisi, että etkä oo.

Lähdimme vaeltamaan laumana pihalla peremmälle. Kerroin matkan varrelle osuneista ruusuista ja muista kasveista. 

Päästyämme varsinaiseen ruusutarhaan porukka hajosi ympäri pihaa, sillä ruusutarha on täynnä sokkeloisia ja risteileviä kapeita polkuja, joihin 35 ihmistä ei millään mahtunut yhtä aikaa. Tontin pohjoisreunalla on 26 vuotta vanha kasvihuone ja ruukuttamo, joiden vieressä on valtavan suuri komposti. Se herätti vieraissa ihmetystä.

En tiennyt vierailijoista mitään etukäteen, enkä vierailun aikanakaan. Kaikki vaikuttivat mukavilta ihmisiltä ja kehuivat korusanoin puutarhaamme. Eräs minuakin vanhempi sivistynyt herrasmies jäi erityisesti mieleen. Juttelimme puutarhassa kierrellessämme aika paljon. Hän tuntui olevan hyvin kiinnostunut kaikesta ja oli hyvin tietoinen ruusuista. Jälkeenpäin minulle selvisi, että hän oli hyvinkin kuuluisa ruusuihminen Rein Joost. Oli hauska tutustua häneen. Porukassa oli mukana muitakin virolaisia puutarha-alan merkkihenkilöitä.

Sain vierailta tuliaiseksi kauniin Marika-ruusun. Sen vankasta varresta näkee, että siitä on pidetty hyvää huolta. Täytyy löytää Marikalle hyvä paikka ruusutarhasta.

Kun olin koko ajan pälättämässä, sain otetuksi kuvia turhan vähän. Vieraat halusivat ottaa lopuksi ryhmäkuvan, mutta suurin osa oli jo ehtinyt kalppia bussille.

Virolaiset olivat edellisenä päivänä mm. Jukka Kallijärven puutarhassa. Kopsaan tähän loppuun siellä otetun kuvan, jossa näkyy poppoo kokonaisuudessaan.

Kiitokset vierailusta! Hyvin se meni, eikä sääkään tainnut liiaksi haitata. 

Ikävä ei hellitä

 

Rakkaani kuolemasta oli eilen kulunut päivälleen kolme vuotta. Kolme raskasta vuotta. 
Kävin viemässä hänen haudalleen valkovuokkoja ja istutin valkoisia orvokkeja, jotka olivat Astan suosikkikukkia.
Niitä piti ehdottomasti saada myös hääkimppuumme unikeonpäivänä 1963.
Haudalle istuttamani Pirjo Raution jalostama Astan nimikkoruusu rosa gallica ’Asta’ oli talvehtinut hyvin.
Samassa haudassa ovat myös vuonna 1970 jäihin hukkunut isäni ja neljä vuotta sitten kuollut äitini,
joka olisi täyttänyt ylihuomenna 100 vuotta.

Asta on koko ajan mielessäni. Ikävä ei hellitä yhtään.
Kaunis keijukaiseni tulee täällä kotona vastaan joka paikassa, sisällä ja ulkona.
Olemme luoneet kodikkaan kotimme yhdessä. Puutarhamme rakensimme paratiisiksi tyhjästä lähtien.
Joka esineestä, johon silmä sattuu, tulee mieleen muistoja.
Purskahdan itkuun monta kertaa päivässä, milloin mistäkin jopa hyvin pienestä asiasta.
Viime päivinä ajatukset ovat kulkeutuneet yhtenään niihin päiviin, kun Asta oli Laakson sairaalassa.
Hänen tilanteensa heikkeni päivä päivältä, eikä toivoa enää ollut.
Jaksamiseni on ollut paljon kahden ihanan tyttäreni ansiota.
Yhdessä olemme eläneet, yhdessä pitäneet huolta Astasta ja yhdessä kannamme murheemme.

Olen selvitellyt ja järjestellyt valokuvia. Niitä on valtavasti, toistasataa tuhatta.
Astastakin yli kymmenen tuhatta. Kuvista on palannut mieleen ihania hetkiä pitkän elämämme varrelta.
Mutta kuvatkin tuovat surun lähelle, kun niitä hetkiä ei voi enää muistella yhdessä.

Kuolema on lähelläni koko ajan, oma ja muiden. Olen menettänyt viime vuosina Astan lisäksi
äidin, veljen, kälyn, kaksi lankomiestä ja ystäviä, joista monet olivat luokkatovereitani.
Omasta kuolemastani olen vähemmän huolissani kuin muiden. Enhän minä siitä saa tietää mitään.
Sitä paitsi olen jo kerran kuollut. Sydämeni pysähtyi Meikussa parikymmentä vuotta sitten.
Muistan hyvin, miten leijailin kirkkaassa valossa kevyesti yhä alemmaksi ja alemmaksi pohjattomaan kuiluun.
Se oli kaunis kokemus, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan, että heräsin siitä defibrillaattorin jysähdykseen.
En silloin tiennyt, että minulla oli elämäni tärkein työ vielä suoritettavana. ^
Se oli sairastuneesta Astasta huolehtiminen omaishoitajana.

Ei elämä sentään koko ajan ole pelkkää murhetta.
Astan sairastuttua mahdollisuudet hoitaa puutarhaa vähenivät ja lopulta puutarha sai uinahtaa Ruususen uneen.
Nyt kun on ollut aikaa, olen ruvennut raivaamaan ryteikköjä.
Sieltä on löytynyt monenlaisia kivoja jo unohtuneita aarteita.
En enää muista kaikkien ruusujen nimiä, mutta ei se haittaa.
Ruusu on ruusu on ruusu.

Viime syksy jatkui pitkään lämpimänä. Innostuin raivaamaan joulukuuhun asti aivan uusiksi
sellaisia paikkoja puutarhasta, jotka olivat olleet vuosia koskemattomina.
Samoin tänä keväänä, kun lämpimät säät yllättivät jo maaliskuun alussa.
Jos en olisi näin vaatimaton sanoisin, että olen saanut valtavasti aikaan
ja uskon puutarhan olevan kesällä kauttaaltaan paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen.
Ihmeen hyvin olen ikäisekseni jaksanut puurtaa.
Tosin huomaan väsyväni aika pian, mutta ymmärrän huilata tarpeeksi usein.

Lopetin kolme vuotta sitten tämän blogin päivittämisen.
Huomaan, että täällä on ollut siitä huolimattavaltava määrä kävijöitä,
keskimäärin yli 2 000 kuukaudessa.
Ehkä innostun vielä kertomaan lisää Kaarron kuulumisista. Saas nähä...

kajo