Ikävä ei hellitä

 

Rakkaani kuolemasta oli eilen kulunut päivälleen kolme vuotta. Kolme raskasta vuotta. 
Kävin viemässä hänen haudalleen valkovuokkoja ja istutin valkoisia orvokkeja, jotka olivat Astan suosikkikukkia.
Niitä piti ehdottomasti saada myös hääkimppuumme unikeonpäivänä 1963.
Haudalle istuttamani Pirjo Raution jalostama Astan nimikkoruusu rosa gallica ’Asta’ oli talvehtinut hyvin.
Samassa haudassa ovat myös vuonna 1970 jäihin hukkunut isäni ja neljä vuotta sitten kuollut äitini,
joka olisi täyttänyt ylihuomenna 100 vuotta.

Asta on koko ajan mielessäni. Ikävä ei hellitä yhtään.
Kaunis keijukaiseni tulee täällä kotona vastaan joka paikassa, sisällä ja ulkona.
Olemme luoneet kodikkaan kotimme yhdessä. Puutarhamme rakensimme paratiisiksi tyhjästä lähtien.
Joka esineestä, johon silmä sattuu, tulee mieleen muistoja.
Purskahdan itkuun monta kertaa päivässä, milloin mistäkin jopa hyvin pienestä asiasta.
Viime päivinä ajatukset ovat kulkeutuneet yhtenään niihin päiviin, kun Asta oli Laakson sairaalassa.
Hänen tilanteensa heikkeni päivä päivältä, eikä toivoa enää ollut.
Jaksamiseni on ollut paljon kahden ihanan tyttäreni ansiota.
Yhdessä olemme eläneet, yhdessä pitäneet huolta Astasta ja yhdessä kannamme murheemme.

Olen selvitellyt ja järjestellyt valokuvia. Niitä on valtavasti, toistasataa tuhatta.
Astastakin yli kymmenen tuhatta. Kuvista on palannut mieleen ihania hetkiä pitkän elämämme varrelta.
Mutta kuvatkin tuovat surun lähelle, kun niitä hetkiä ei voi enää muistella yhdessä.

Kuolema on lähelläni koko ajan, oma ja muiden. Olen menettänyt viime vuosina Astan lisäksi
äidin, veljen, kälyn, kaksi lankomiestä ja ystäviä, joista monet olivat luokkatovereitani.
Omasta kuolemastani olen vähemmän huolissani kuin muiden. Enhän minä siitä saa tietää mitään.
Sitä paitsi olen jo kerran kuollut. Sydämeni pysähtyi Meikussa parikymmentä vuotta sitten.
Muistan hyvin, miten leijailin kirkkaassa valossa kevyesti yhä alemmaksi ja alemmaksi pohjattomaan kuiluun.
Se oli kaunis kokemus, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan, että heräsin siitä defibrillaattorin jysähdykseen.
En silloin tiennyt, että minulla oli elämäni tärkein työ vielä suoritettavana. ^
Se oli sairastuneesta Astasta huolehtiminen omaishoitajana.

Ei elämä sentään koko ajan ole pelkkää murhetta.
Astan sairastuttua mahdollisuudet hoitaa puutarhaa vähenivät ja lopulta puutarha sai uinahtaa Ruususen uneen.
Nyt kun on ollut aikaa, olen ruvennut raivaamaan ryteikköjä.
Sieltä on löytynyt monenlaisia kivoja jo unohtuneita aarteita.
En enää muista kaikkien ruusujen nimiä, mutta ei se haittaa.
Ruusu on ruusu on ruusu.

Viime syksy jatkui pitkään lämpimänä. Innostuin raivaamaan joulukuuhun asti aivan uusiksi
sellaisia paikkoja puutarhasta, jotka olivat olleet vuosia koskemattomina.
Samoin tänä keväänä, kun lämpimät säät yllättivät jo maaliskuun alussa.
Jos en olisi näin vaatimaton sanoisin, että olen saanut valtavasti aikaan
ja uskon puutarhan olevan kesällä kauttaaltaan paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen.
Ihmeen hyvin olen ikäisekseni jaksanut puurtaa.
Tosin huomaan väsyväni aika pian, mutta ymmärrän huilata tarpeeksi usein.

Lopetin kolme vuotta sitten tämän blogin päivittämisen.
Huomaan, että täällä on ollut siitä huolimattavaltava määrä kävijöitä,
keskimäärin yli 2 000 kuukaudessa.
Ehkä innostun vielä kertomaan lisää Kaarron kuulumisista. Saas nähä...

kajo