La Vie en Roses

lauantai 11. heinäkuuta 2026

Vieraita Virosta

Viron ruususeuralaiset kävivät Suomen vierailullaan tutustumassa Kaarron ruusutarhaan.

Ruususeuran Helsingin jaoston vetäjä Maila kyseli maaliskuussa, voisinko ottaa vastaan Viron ruususeuralaisia, kun he haluaisivat kesällä Suomen retkellään käydä jossain yksityisessä puutarhassa, jossa on ruusuja. Vähän kierrellen vastasin, että katsotaan ja kerroin, että puutarhamme on vielä aika retuperällä. Ruusut olivat jääneet monta vuotta täysin hoitamatta, sillä vaimoni omaishoitajana olin ollut yötä päivää täysin sidottu hänen hoitamiseensa. Rakkaani ei pystynyt enää moneen vuoteen liikkumaan, puhumaan, syömään tai peseytymään.

Kun asia alkoi kesän alussa tulla ajankohtaisemmaksi, sain kuulla, että tänne olisikin tulossa 35 ihmistä. Olin kuvitellut, että korkeintaan kymmenen. Olin aloittanut jo huhtikuussa puutarhan raivaamisen ja saanutkin paljon aikaiseksi, joten muutaman päivän miettimisen jälkeen ajattelin, että eiköhän siitä selvitä ja ilmoitin Mailalla, että tulkoot vaan. Vierailupäiväksi oli sovittu torstai 9.7.2026.

Viikkoa ennen vierailua monet ruusut kukkivat vielä kauniisti.
Tässä Stanwell Perpetual, Ritausma ja Californica plena.

Pitkin alkukesää puutarhassa puurtaessa totesin, että en millään ehdi (ja jaksa) tehdä kaikkea, mitä olisin halunnut, joten jätin yhä enemmän pihan nurkkia hoitamatta. Vierailua edeltävällä viikolla satoi joka päivä, joten kauniisti kukkineet ruusut ränsistyvät. Mutta minkäs säälle voi. Seurasin tarkkaan ennusteita ja totesin, että myös torstaiksi oli luvattu reipasta sadetta. Pystytin pihalle katoksen, että edes osalle porukasta löytyisi suojaa sateelta. Torstaiaamu näyttikin siltä, että sää kirkastuisi, mutta mitä vielä. Tihkusadetta riitti koko vierailun ajaksi.

Puolita päivin pihalle alkoi valua iloisia ruusuharrastajia sadetamineissaan. Kokoonnuimme sadekatoksen luokse. Olin monistanut kaikille aanelosen, johon olin lyhyesti koonnut Googlella viroksi käännetyn tekstin, jossa oli tietoja talostamme, puutarhastamme ja asukkaista.

Katoksen pöydällä oli näytillä myös Kaarrosta tekemäni kuvakirjat (jotka ovat myös netissä) ja kahden vuosikymmenen takaisia excel -taulukoita ruusuistamme. Niitä selatessa ihmettelin taas, miten ruusuhulluja olimme voineet olla.

Tässä viroksi jakamani teksti suomeksi:

Ruusupiha KAARTO

Tervetuloa Kaarron ruusupihalle! Tässä vähän tietoja talosta, puutarhasta ja sen asukkaista.

Kaarron talo on siirretty vuonna 1921 Karjalan kannakselta Terijoelta. Hirsihuvila purettiin siellä, kuljetettiin junalla Suomeen ja rakennettiin uudelleen Puistolassa. Paikaksi valittiin radan lähistöllä oleva entinen hiekkakuoppa metsän laidalla. Lähialueet olivat pelkkää peltoa.

Ostimme syksyllä tämän 1976 Kaarto-nimisen tilan Suutarilan kylästä. Talo ja tontti olivat täysin hunningolla, mutta ihastuimme pitsihuvilan kauniiseen lasikuistiin, joka oli säilynyt onneksi sellaisenaan, vaikka talo oli muuten vuorattu rumilla mineriittilaatoilla. Rakennus vaati alkuvuosina suuria korjauksia, joita yritimme tehdä perinteitä ja talon henkeä vaalien. Mineriittien alta pajastui talon alkuperäinen laudoitus, jonka kunnostimme. Teetimme vanhojen valokuvien mukaiset ikkunat.

Tontin pohjoislaidalle raivasimme alueen, jossa viljelimme lähinnä hyötykasveja. Laajensimme sitä vuosi vuodelta suuremmaksi. Tontilla kasvoi vanhoja omenapuita ja luumupuita, jotka tuottivat runsaasti satoa. Muutama vanhoja ruusujkin löytyi tontilta: Mustialanruusu ja juhannusruusuja pohjantähti. Kaunis pioni osoittautui Festiva Maximaksi.

Tontilla oli ollut luonnonlampi, jota ympäröivät suuret koivut. Muutama vuosi ennen muuttoamme lähistölle oli alettu rakentaa Tapulikaupungin lähiötä, jota varten pohjavettä oli laskettu ja lammikko oli kuivunut. Entiset asukkaat olivat täyttäneet sen romuilla.

Ostelimme alkuvuosina muutamia ruusuja, mutta ne eivät menestyneet. Muutos tapahtui vuosituhannen loppupuolella. Meidät valtasi totaalinen ruusuhulluus. Liityimme Ruususeuraan, jossa ystävystyimme kohtalotovereihin. Aloimme haalia ruusuja ympäri Eurooppaa, kun Suomen tarjonta ei enää riittänyt. Parhaimmillaan tai pahimmillaan meillä oli 650 eri lajiketta, joista 150 köynnösruusuja.

Ruusuhulluutta jatkui vuoteen 2010 saakka. Silloin elämämme muuttui radikaalisti, kun vaimollani Astalla todettiin Alzheimerin tauti. Ruusut saivat jäädä oman onnensa varaan, sillä omaishoitajuus vei kaiken aikani ja voimani. Ruusutarha sai vaipua prinsessa Ruususen uneen. Rakkaani menehtyi keväällä 2023. Olimme ehtineet olla naimisissa 60 vuotta. Ikävä ja suru olivat kestämättömät, eivätkä ne ole vieläkään hellittäneet.

Olen nyt parina vuonna kuitenkin alkanut raivata puutarhaa ja saanutkin paljon aikaiseksi. Rytiköistä on löytynyt paljon vanhoja jo unohtuneita aarteita, mutta monien nimet olen jo unohtanut. Ei se haittaa. Ruusu on ruusu on ruusu. Aikoinaan tein tarkkoja excel-taulukoita hankinnoistamme ja päivitin Ruusupiha KAARRON kotisivuja, mutta vaimoni sairauden aikana päivitykset jäivät tekemättä. Blogimme La Vie en Roses päivittämisen lopetin vaimoni muistokirjoitukseen. Pirjo Rautio nimesi vuonna 2005 jalostamansa Rosa Gallica 'Astan’ vaimoni nimikkoruusuksi.

Ainakin seuraavat ruusut ovat kukkineet viime päivinä: Mustialanruusu, Valamonruusu, Flammentantz, Wasagaming, Ritausma, Lykkefund, Hybrida, Madame Hardy, Martin Frobisher, Chloris, Celsiana, Zoe, Zigeunerknabe, Alba Maxima, Duchesse de Rohan, Belle Isis, Asta, Rosa rubiginosa, Pohjantähti, Rosa multiflora, Rose d’Amour, Sommerwind, Louise Bugnet, Prairie Dawn, Iitin tiltu, Olkkala, Blanche Double de Coubert, Arvensis plena, Californica plena, Stanwell perpetual, Ilo, Sointu

Kajo Haapalainen
kajo.haapalainen@gmail.com
Kotisivut: ruusupiha KAARTO
Blogi La Vie en Roses: La Vie en Roses
Puutarhakirjoja netissä: https://www.ruusupihakaarto.fi/index_tiedostot/hima/kirja/kirja.html

Kokoonnuttuamme katoksen luokse kerroin joitakin asioita puutarhastamme ja yksi virolaisista käänsi sanomiseni viroksi. Joku kyseli, onko minulla ollut paljon apua puutarhassa. Vastasin, että enhän minä nuori mies apua tarvitse, sillä olen vasta 83 v. Vieressä rouva tokaisi, että etkä oo.

Lähdimme vaeltamaan laumana pihalla peremmälle. Kerroin matkan varrelle osuneista ruusuista ja muista kasveista.

Päästyämme varsinaiseen ruusutarhaan porukka hajosi ympäri pihaa, sillä ruusutarha on täynnä sokkeloisia ja risteileviä kapeita polkuja, joihin 35 ihmistä ei millään mahtunut yhtä aikaa. Tontin pohjoisreunalla on 26 vuotta vanha kasvihuone ja ruukuttamo, joiden vieressä on valtavan suuri komposti. Se herätti vieraissa ihmetystä.

En tiennyt vierailijoista mitään etukäteen, enkä vierailun aikanakaan. Kaikki vaikuttivat mukavilta ihmisiltä ja kehuivat korusanoin puutarhaamme. Eräs minuakin vanhempi sivistynyt herrasmies jäi erityisesti mieleen. Juttelimme puutarhassa kierrellessämme aika paljon. Hän tuntui olevan hyvin kiinnostunut kaikesta ja oli hyvin tietoinen ruusuista. Jälkeenpäin minulle selvisi, että hän oli hyvinkin kuuluisa ruusuihminen Rein Joost. Oli hauska tutustua häneen. Porukassa oli mukana muitakin virolaisia puutarha-alan merkkihenkilöitä.

Sain vierailta tuliaiseksi kauniin Marika-ruusun. Sen vankasta varresta näkee, että siitä on pidetty hyvää huolta. Täytyy löytää Marikalle hyvä paikka ruusutarhasta.

Kun olin koko ajan pälättämässä, sain otetuksi kuvia turhan vähän. Vieraat halusivat ottaa lopuksi ryhmäkuvan, mutta suurin osa oli jo ehtinyt kalppia bussille.

Virolaiset olivat edellisenä päivänä mm. Jukka Kallijärven puutarhassa. Kopsaan tähän loppuun siellä otetun kuvan, jossa näkyy poppoo kokonaisuudessaan.

Kiitokset vierailusta! Hyvin se meni, eikä sääkään tainnut liiaksi haitata.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2026

Ikävä ei hellitä

Rakkaani kuolemasta oli eilen kulunut päivälleen kolme vuotta. Kolme raskasta vuotta.
Kävin viemässä hänen haudalleen valkovuokkoja ja istutin valkoisia orvokkeja, jotka olivat Astan suosikkikukkia.
Niitä piti ehdottomasti saada myös hääkimppuumme unikeonpäivänä 1963.
Haudalle istuttamani Pirjo Raution jalostama Astan nimikkoruusu rosa gallica ’Asta’ oli talvehtinut hyvin.
Samassa haudassa ovat myös vuonna 1970 jäihin hukkunut isäni ja neljä vuotta sitten kuollut äitini,
joka olisi täyttänyt ylihuomenna 100 vuotta.

Asta on koko ajan mielessäni. Ikävä ei hellitä yhtään.
Kaunis keijukaiseni tulee täällä kotona vastaan joka paikassa, sisällä ja ulkona.
Olemme luoneet kodikkaan kotimme yhdessä. Puutarhamme rakensimme paratiisiksi tyhjästä lähtien.
Joka esineestä, johon silmä sattuu, tulee mieleen muistoja.
Purskahdan itkuun monta kertaa päivässä, milloin mistäkin jopa hyvin pienestä asiasta.
Viime päivinä ajatukset ovat kulkeutuneet yhtenään niihin päiviin, kun Asta oli Laakson sairaalassa.
Hänen tilanteensa heikkeni päivä päivältä, eikä toivoa enää ollut.
Jaksamiseni on ollut paljon kahden ihanan tyttäreni ansiota.
Yhdessä olemme eläneet, yhdessä pitäneet huolta Astasta ja yhdessä kannamme murheemme.

Olen selvitellyt ja järjestellyt valokuvia. Niitä on valtavasti, toistasataa tuhatta.
Astastakin yli kymmenen tuhatta. Kuvista on palannut mieleen ihania hetkiä pitkän elämämme varrelta.
Mutta kuvatkin tuovat surun lähelle, kun niitä hetkiä ei voi enää muistella yhdessä.

Kuolema on lähelläni koko ajan, oma ja muiden. Olen menettänyt viime vuosina Astan lisäksi
äidin, veljen, kälyn, kaksi lankomiestä ja ystäviä, joista monet olivat luokkatovereitani.
Omasta kuolemastani olen vähemmän huolissani kuin muiden. Enhän minä siitä saa tietää mitään.
Sitä paitsi olen jo kerran kuollut. Sydämeni pysähtyi Meikussa parikymmentä vuotta sitten.
Muistan hyvin, miten leijailin kirkkaassa valossa kevyesti yhä alemmaksi ja alemmaksi pohjattomaan kuiluun.
Se oli kaunis kokemus, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan, että heräsin siitä defibrillaattorin jysähdykseen.
En silloin tiennyt, että minulla oli elämäni tärkein työ vielä suoritettavana. ^
Se oli sairastuneesta Astasta huolehtiminen omaishoitajana.

Ei elämä sentään koko ajan ole pelkkää murhetta.
Astan sairastuttua mahdollisuudet hoitaa puutarhaa vähenivät ja lopulta puutarha sai uinahtaa Ruususen uneen.
Nyt kun on ollut aikaa, olen ruvennut raivaamaan ryteikköjä.
Sieltä on löytynyt monenlaisia kivoja jo unohtuneita aarteita.
En enää muista kaikkien ruusujen nimiä, mutta ei se haittaa.
Ruusu on ruusu on ruusu.

Viime syksy jatkui pitkään lämpimänä. Innostuin raivaamaan joulukuuhun asti aivan uusiksi
sellaisia paikkoja puutarhasta, jotka olivat olleet vuosia koskemattomina.
Samoin tänä keväänä, kun lämpimät säät yllättivät jo maaliskuun alussa.
Jos en olisi näin vaatimaton sanoisin, että olen saanut valtavasti aikaan
ja uskon puutarhan olevan kesällä kauttaaltaan paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen.
Ihmeen hyvin olen ikäisekseni jaksanut puurtaa.
Tosin huomaan väsyväni aika pian, mutta ymmärrän huilata tarpeeksi usein.

Lopetin kolme vuotta sitten tämän blogin päivittämisen.
Huomaan, että täällä on ollut siitä huolimattavaltava määrä kävijöitä,
keskimäärin yli 2 000 kuukaudessa.
Ehkä innostun vielä kertomaan lisää Kaarron kuulumisista. Saas nähä...

kajo

perjantai 28. huhtikuuta 2023

Jäähyväiset rakkaalle keijukaiselleni

Minä kuljen yksinäin
On kuollut rakastettuni
On kuollut koko kaupunki
On linnut vaienneet

Tuota naista rakastin niin
Hänen suutaan, hänen silmiään
hänen käsiään, hänen sydäntään
On suru jäänyt vain
On suru jäänyt vain

Tutuilla kaduilla
On autiota pimeää
Ei varjot enää
Yhteen jää
Ei helise soittimet

Noita katuja rakastin niin
Ja taloja niiden varsilla
Ja puita niiden reunoilla
Kun kuljin kanssasi
Kun kuljin kanssasi

Sinun unesi pitkä on
On sakea viini unien
Ja pimeys unen metsien
Et toista reunaa nää

Sinne minua houkutat
Yhä syvemmälle luoksesi
Yhä lähemmäksi luoksesi
Sen metsän uumeniin
Sen metsän uumeniin
(Asta teki sivulaudaturin gradun Marja-Leena Mikkolasta)

Rakkaan keijukaiseni elämänvoimat loppuivat tiistaiyönä Laakson sairaalassa.

Sain elää kuusi vuosikymmentä rakkaudentäyteistä onnellista elämää 
maailman ihanimman ihmisen kanssa. 



Tiedänhän minä, että Astaa ei enää ole olemassa. 
Hän on kuitenkin yhä täällä kaikkialla, mihin tahansa silmäni käännän. 
Puhun hänelle ja laulan iltaisin Sua vain yli kaiken mä rakastan’ ,
kuten lauloin joka ilta häntä nukuttaessani. 
Asta on erottamaton osa minua. 
Me olemme olleet yhtä koko pitkän elämämme ajan. 
Asta elää minussa niin kauan kuin minä elän. 
Sitten lähdemme täältä yhdessä pois. 
Kun aika on.


Syysyönä vuonna 2007 en olisi selvinnyt sydänpysähdyksestäni ilman Astan ripeää ja tehokasta toimintaa. Ehdin ajoissa Meikkuun, jossa pallolaajennuksella saatiin tukos avatuksi. Nämä kaikki onnen vuodet olisivat jääneet elämättä. Olin ja olen tietysti syvästi kiitollinen keijukaiselleni.
Aika pian terveyskeskuksessa omalääkärimme alkoi kiinnittää huomiota Astan muistiin. Tehtiin testejä ja käytiin Laaksossa tutkimuksissa, mutta siellä todettiin, että normaalia vanhenemista. Syksyllä 2010 selkäydinkokeessa löytyi kuitenkin jokin muutos ja lääkäri kirjoitti ylilääkärin suostumuksella diagnoosin todennäköisestä alkavasta Alzheimerin taudista, jotta voitiin aloittaa lääkitys.
Heti diagnoosin eli tuomion saatuamme avasimme ison kenkälaatikon, jossa oli yli 600 kirjettä vuosilta 1962-63. Olin silloin intissä Oulussa ja kirjoitimme ikävissämme joka päivä kirjeet toisillemme. Luimme kaikki kirjeet ääneen. Siinä meni pari kuukautta. Itkimme ja nauroimme. Se oli uskomattoman ihana aikamatka puolen vuosisadan taakse ja nuorten rakastavaisten toiveisiin, jotka toteutuivat.
Vietimme seuraavat vuodet normaalia iloista elämää. Siihen mahtui kolme aivan ihanaa Pariisin lomaa ja pitkä automatka tyttäremme kanssa ystäviemme luokse Unkariin. Kävimme myös lomalla Berliinissä ja muutaman kerran Ruotsissa. Sitten vähitellen Asta ei enää tuntenut meitä aina ja hän pyrki yhtenään lähtemään kotiinsa 40 vuotta sitten kuolleen äitinsä luokse. Monta kertaa hän onnistuikin karkaamaan ja etsimme häntä poliisien kanssa. Kerran 10 tunnin etsinnän jälkeen hänet löydettiin keskiyöllä Lahden moottoritien rampilta. Asta oli myös muuttunut aggressiiviseksi, koska hän ei tuntenut meitä.
Vaikeuksista huolimatta uskalsin keväällä 2013 lähteä hänen kanssaan vielä kerran Pariisiin. Matkasta tuli katastrofi. Asta ei perille päästyämme tuntenutkaan minua ja lähti väkisin etsimään Kajoa Pariisista. Juoksimme peräkanaa liikenteen vilinässä ja soittelin hänelle. Hän tunnisti minut puhelimessa, mutta ei tuntenut, kun ilmestyin hänen luokseen. Tätä kesti muutaman päivän, mutta sitten tilanne rauhoittui vähitellen ja loppuloma sujui hyvin. Tyttäremme olivat aivan paniikissa kotona Suomessa. Loppukesästä teimme vielä kultahäämatkan Hampuriin Ruotsin ja Tanskan kautta. Se sujui ihan hyvin.
Seuraavat pari vuotta olivat aivan hirveitä. Meillä ei nukuttu ja sain turpiini kaikilla tavoilla yötä päivää. Loppukesällä 2014 Laakson neurologi totesi, että lääkitys on maksimissaan, mitään ei ole tehtävissä. Tärkeintä on saada Astan olo tuntumaan turvalliselta.
Joskus vuonna 2015 tapahtui muutos. Aggressiot loppuivat kokonaan ja Asta tunsi meidät taas hyvin. Hän kyllä pääsi karkailemaan edelleen välillä. Asta oli kova kävelemään, tai oikeastaan juoksemaan. Kerran, kun olin tekemässä ruokaa, hän pääsi livahtamaan omille teilleen. Soitin heti poliisille. Parin tunnin kuluttua poliisi ilmoitti, että karkulainen oli löytynyt Lahdentieltä Korsosta. Sinne on meiltä tosi pitkä matka. Saimme Astalle sitten rannekkeen ja sen jälkeen hänet oli helppo löytää.
Asta oli iloinen ja puhelias. Hän ei enää muistanut menneitä, mutta hän kuunteli mielellään, kun kerroin niistä hänelle uudelleen ja uudelleen. Kun kerroin, miten löysin maailman kauneimman tytön Björkhagenin lavatansseissa elokuussa vuonna 1961, hän kysyi aina innoissaan, että olinks se mä. Asta rakasti kävelemistä ja hyppimistä. Teimme päivittäin puolen kilometrin lenkin tässä lähistöllä. Vuonna 2018 kiersimme vielä autolla Pohjanlahden ympäri, kun kävimme tervehtimässä Astan sotalapsiperheen tyttäriä.
Vuoden 2019 keväällä Astalle tuli joku heikotustauti. Hän oli viikon Malmin sairaalassa, mutta mitään syytä ei löytynyt. Hän myös kompuroi pihalla ja kaatui pahasti. Kesäkuussa aioin pitää ensimmäiset omaishoitajan vapaapäivät ja suostuin viemään Astan Pakilakotiin. Siellä hän putosi yöllä sängystä ja mursi lonkkansa. Eivät nostaneet yöksi kaidetta, vaikka pyysimme. Leikkaus onnistui ja Asta palasi entiselleen viiden viikon kuntoutusjakson jälkeen Laakson sairaalassa.
Seuraava koettelemus oli tammikuussa 2020, kun Asta sai keuhkoveritulpan. Siitäkin hän parani entiselleen hyvin nopeasti. Saimme elää omalla tavallaan onnellista elämää, josta kaikki turha oli karsittu pois. Asta tunsi meidät hyvin ja oli kiintynyt minuun ja tyttäriimme. Hän ei muistanut oikeastaan enää mitään, mutta kuunteli kiinnostuneena, kun kerroimme hänelle asioita. Astan puhe vaikeutui ja vähitellen hän menetti puhekyynsä kokonaan. Hän kuitenkin ymmärsi puhetta melko hyvin. Asta käveli edelleen mielellään päivittäisen lenkkimme ja hymykin irtosi herkästi.
Joulukuussa 2021 Asta sairasti keuhkokuumeen Malmin sairaalassa. Koronarajoitusten takia saimme käydä hyvin vähän katsomassa häntä. Hän ei oikein enää palautunut sairaudesta. Kävely ei enää sujunut ilman vahvaa tukemista. Hänellä oli kuitenkin vahvat jalat ja kädet. Asta kiipesi kainalosta tukien innoissaan aivan viimeisiin päiviin saakka portaat yläkertaan nukkumaan. Hän nukkui pitkät yöunet ja pitkät päiväunet. Syöttämiseen meni monta tuntia päivittäin. Niissä merkeissä meni vuosi 2022 ja myös vuoden 2023 alku. Pärjäsimme vaikeuksista huolimatta hyvin. Pyörätuolin kanssa pääsi hyvin liikkumaan pitkiäkin matkoja. Enimmät ajat Asta käpertyi tyytyväisenä kainaloomme. Odotimme, että ilmat paranisivat ja pääsisimme enemmän ulos.
Pääsiäispäivänä Astan kunto romahti. Vein hänet Malmin sairaalan päivystykseen. Siellä todettiin korona, mutta keuhkot olivat vielä erinomaisessa kunnossa. Palasimme kotiin hoitamaan koronaa. Alku näyttikin hyvältä, mutta päivittäin kunto vaihteli. Soitin 116117:ään, josta sanottiin, että ei tarvitse huolestua kuumeen vaihtelusta. Terkkarista sanottiin, että lääkitystä voi jatkaa parikin viikkoa.
Lauantaina 15.4.2023 Astan vointi paheni. Hän voihki. Vein hänet taas Malmin päivystykseen. Siellä todettiin keuhkokuume. Hänet siirrettiin saman tien Laakson sairaalaan koronaosastolle. Aluksi hän sai antibioottia ja paljon lisähappea. Vointi huononi ja tiistaina lääkäri kertoi, että, että toivoa ei enää ollut parantumisesta. Luin lehdestä, että kahdesta koronavariantista syntynyt yhdistelmä tarttui helposti ja se pystyi kiertämään rokotesuojan. Se on erityisen vaarallinen monisairaille vanhuksille.

Kävimme joka päivä ja ilta tyttäriemme kanssa pitämässä Astaa kädestä ja puhumassa kauniita asioita. Hän ei avannut enää silmiään. Hänelle annettiin vahvaa kipulääkitystä ja hän vaikuttikin rauhalliselta. Lääkärit sanoivat, että aistit olivat vielä tallella ja uskoimme niin. Jokainen kerta tuntui viimeiseltä kerralta, kun Astan hengitys tuntui vaikeutuvan päivä päivältä.
Sitten tiistain 25.4.3023 vastaisena yönä puhelin soi kahdelta yöllä...



Perustin tämän La Vie en Roses -blogin Astalle vuonna 2012, 
kun Asta oli jo sairastanut pari vuotta. 
Kirjoittamisen ammattilaisena hän innostui päivittämään blogia ahkerasti monta vuotta. 
Hämmästelimme blogin saamaa suosiota, sillä näyttökertoja on kertynyt 150 000! 
Vähitellen Asta alkoi tarvita apuani kirjoittamisessa 
ja moneen vuoteen hän ei ole enää pystynyt kirjoittamaan lainkaan. 
Päivityksetkin ovat harventuneet ja tämä on varmaan tämän blogin viimeisin päivitys. 
Kiitoksia kaikille lukijoille!

kajo

keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Alla sateenvarjon

”Un petit coin de parapluie
Contre un coin de paradis
Elle avait quelque chose d'un ange
Un petit coin de paradis
Contre un coin de parapluie
Je ne perdais pas au change, pardi…”

Alla sateenvarjon, paratiisimme on aivan enkelin kaltainen,
lauloi Arja Saijonmaa kauan sitten suomeksi
Georges Brassensin laulun La Prapluie.

Kun lääkäri kertoi diagnoosista,
hän yritti lohduttaa meitä sanomalla,
että meillä voi olla hyvinkin elämää jäljellä vielä 10 -12 vuotta
ja että voi tulla joku vakavampi sairaus sitä ennen.
Siitä on kulunut jo yli 12 vuotta ja elämme vieläkin.

Lisäajan lisäajalla on joutunut luopumaan paljosta, melkein kaikesta.
Toisaalta on oppinut antamaan arvoa pienille asioille.
Onni on katse, hymy ja kosketus.

Ruusutarha on täytynyt jättää prinsessa Ruususen hoitoon.
Ruusu on ruusu on ruusu.

Muutamia kuvia kuluneen vuoden varrelta:

Liikuntarajoitteisille ystävällinen Uunisaari

Munkan rannassa auringonlaskun aikaan

Kesäkuisena myrskypäivänä Aili Ikosen konsertti Lintsillä. Kuulijoita meidän lisäksemme kahdeksan.

Uusi yrttimaa

Hämeenpuistossa lämpimänä kesäpäivänä

Juhannusyö Kaivarissa

Kotona patiolla viiniköynnösten varjossa

Rosa gallica 'Asta'

Asta ihailemassa nimikkoruusuaan Astaa Meikun ruusutarhassa

Rosa helenae 'Hybrida'

Polskuttelemassa rantavedessä serkun mökillä Heinävedellä

Aulanko

Pihalammikko syksyn tullen

Joutsenia katselemassa Töölönlahdella

Espalla

Kotikulmilla kävelyllä aurinkoisena talvipäivänä

Joulurauhaa kaikille!

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Omaishoitajan päiväkirja

Jan Vapaavuori on ollut Olympiakomitean puheenjohtajana

viime päiviä näkyvästi esillä julkisuudessa vähemmän mairittelevassa valossa.

En ihmettele yhtään, sillä omien kokemusteni perusteella

Jan Vapaavuori on häikäilemätön pyrkyri,

joka ei kanna vastuuta tekemisistään eikä tekemättä jättämisistään.

Olin ensimmäisen kerran yhteydessä Vapaavuoreen 6.2.2018.

Helsingin kaupungin omahoitotarvikejakelussa oli toimittu lainvastaisesti,

kun siellä hylättiin 2.2.2018 vaimolleni tehty omahoitotarvikemääräys

vaatimalla ministeriön määräysten vastaisesti kolmen kuukauden karenssia.

Kyselin silloin päätöksen perusteluja sosiaali- ja terveystoimialasta

vastaavalta apulaispormestarilta Sanna Vesikansalta.

Lähetin kirjeestäni kopion myös Vapaavuorelle,

joten hän sai tiedon kaupungin laittomasta toiminnasta jo silloin.

Kun asia ei edennyt lähetin Vapaavuorelle henkilökohtaisen kirjeen 28.5.2018.

Vetosin siinä voimakkaasti, että hän puuttuisi kaupungin laittomaan toimintaan,

sillä hänhän vastaa virkavastuullaan koko kaupungin toiminnasta

ja nimenomaan myös siitä, että toiminta noudattaa kaikilta osin tarkalleen lakia.

Vapaavuori ei noteerannut kirjettäni lainkaan.

Olen lähettänyt hänelle näiden neljän vuoden aikana useita samansisältöisiä kirjeitä,

mutta niillä ei ole ollut minkäänlaista vaikutusta.

Vapaavuori on saanut vaatimuksia kaupungin laittomuuksien korjaamisesta

myös kaikilta ylimmiltä laillisuutta valvovilta viranomaisilta:

Etelä-Suomen aluehallintovirastolta, eduskunnan oikeusasiamieheltä,

Valviralta ja Helsingin hallinto-oikeudelta.

Vapaavuori ja Helsingin kaupungin johtajat ylipäätään ovat vähät

välittäneet valvontaviranomaisten lausunnoista tai vaatimuksista.

Vasta apulaisoikeusasiamiehen poikkeuksellisen rankka langettava

päätös 4.11.2021 sai aikaan muutosta kaupungin päättäjissä.

Suomen perustuslain 2 § 3 momentin mukaan

"Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin.

Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia."

Virkavastuupykälän 118 §:n mukaan

"Jokaisella, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa

virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön

lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi,

on oikeus vaatia tämän tuomitsemista rangaistukseen

sekä vahingonkorvausta julkisyhteisöltä taikka virkamieheltä

tai muulta julkista tehtävää hoitavalta sen mukaan kuin lailla säädetään."

Helsingin kaupunki ei ole perustuslaista piitannut.

Erityisesti entinen ja nykyinen pormestari ovat suhtautuneet asiaan ylimielisesti,

mutta virkavastuu vanhenee viidessä vuodessa,

joten vielä on aikaa saattaa lainrikkojat vastuuseen.

Tässä neljä vuotta kestäneessä prosessissa,

jota ei ikimaailmassa olisi saanut päästää syntymään,

on lopulta päästy materiaalin suhteen oikeudenmukaiseen ratkaisuun.

Olemme saaneet korvauksen ostamistamme vaipoista.

Sen sijaan on ollut hyvin loukkaavaa kokea,

miten Helsingin kaupungin viranhaltijat ylintä johtoa myöten

ovat kohdelleet meitä ylimielisesti, kylmäävästi, lainvastaisesti,
välinpitämättömästi, halventavasti, nöyryyttävästi ja ihmisarvoa loukkaavasti.

Heillä ei ole vähäisintäkään inhimillistä ymmärrystä ja empatiaa
ottaa hädänalainen tilanteemme huomioon
ja kohdella meitä ihmisarvoamme kunnioittaen.

Ei sellaisen kohtelun kokemista ja sietämistä voi kukaan millään korvata!

Apulaisoikeusasiamies kirjoitti langettavassa päätöksessään 4.11.2021,

että olisi ollut asianmukaista ja hyvän hallintotavan mukaista

pyytää kantelijalta virhettä anteeksi.

En ole huomannut merkkiäkään siitä, että joku kaupungin edustajista

olisi pyytänyt mitenkään lainvastaista toimintaa ja siitä aiheutuvia haittoja meiltä anteeksi.
Oikea anteeksipyytäjä on Jan Vapaavuori,

joka vastasi virkavastuullaan koko ajan kaupungin laittomasta toiminnasta.

Ja vastaa yhä, koska virkavastuu ei ole vanhentunut.

Suuri huoli minulla on edelleen niistä sadoista tai tuhansista helsinkiläisistä,

joilta on myös lainvastaisesti vaadittu kolmen kuukauden karenssi

ennen omahoitotarvikkeiden jakelun aloittamista.

Ja vielä merkittävämpi asia on virkavastuun noudattamatta jättämisestä

koituvat sanktiot, joita ei vielä ole käsitelty lainkaan.

Kun tämä touhu alkoi heti alkuunsa mennä ihan oudoksi,

aloin pitää tarkkaa päiväkirjaa, johon kirjasin kaikki tapahtumat

ja asiakirjat siltä osin kuin ne eivät ole salaisia.

Koko neljän vuoden päiväkirja on netissä osoitteessa

https://byrokratia.blogspot.com

Käy lukemassa ja ihmettelemässä,
miten Helsingin herrat kohtelevat kaltoin ja ihmisarvoa alentaen
avutonta puolustuskyvytöntä vakavasti sairasta vanhusta
ja hänen väsynyttä omaishoitajaansa!

Mielellään voit jakaa linkkiä, sillä ihmisten on hyvä tietää,
mitä Helsingin byrokratian hämärissä kammioissa tapahtuu

ja miten raukkoja pikkuhitlereitä päättäjämme ovat.

Oikeusvaltiossa kukaan ei saa joutua tällaista sietämään.

Rivien välistä varmaan selviää myös,
miksi Kaarron ruusutarha on päässyt nukahtamaan Ruususen uneen.

kajo